Suositusalgoritmien kirjasome
Booktok ja Bookstagram pelastavat lukemisen. Näinköhän?
Olen henkilö, joka näkee hyvin monissa asioissa hyvin monia puolia, enkä ole enää pitkään aikaan uskonut, että mikään olisi mustavalkoista, jos riittävän syvältä tonkii.
Kirjailijana sitä yleensä saa tonkia aiheita syvältä, käännellä niitä puolin ja toisin ja koettaa samaistua moraaliltaan kovin erilaisiin tyyppeihin. (Vinkkinä muuten, että jos moraalikysymyksiä haluaa pohtia tarkoituksella tai tahattomasti, vampyyrihahmot ovat siihen mitä parhain lähtöpiste. Niiden kanssa päätyy todella syvällisiin pohdintoihin ja dilemmoihin. Olen edelleen pahoillani siitä koiranpennusta.)
Kirjailijana on myös tulenarkaa arvostella mitään, mihin liittyvät lukijat, kriitikot, yleisö tai vastaanotto ylipäätään. Moni valitsee olla hiljaa kaikesta, mikä voisi aiheuttaa mielipahaa, kiistaa tai väärinymmärrystä. Olen ymmärtänyt vasta vuosia ammatissa toimimisen jälkeen, että kirjailijuus edustaa joillekin jotakin sellaista korkeampaa asemaa, jolta mielellään nykäistäisiin alas.
Silläkin uhalla, että minut ymmärretään väärin, kirjoitan.
Voin valita sanat, joita käytän, mutta en voi valita lukijan mielentilaa, tahtotilaa tai ymmärrystä asioista. Silläkin uhalla, että minut ymmärretään väärin, kirjoitan.
Tällä kertaa kirjoitan kirjasomen maailmasta. Huomioni koskevat etupäässä englanninkielistä Booktokia, Booktubea ja Bookstagramia sekä niiden ympärillä käytävää keskustelua, mutta pidän huomionarvoisena, ettei suomenkielinen kirjasome ole täysin erillinen saareke sen ilmiöistä, vaan tulee perässä huomattavasti pienemmästä koostaan huolimatta.
Mikä yhdistää edellä mainittuja kirjasomealustoja?
Suositusalgoritmi.
Viime aikoina olen kuullut enenevässä määrin, kuinka kirjasomen kautta alkaa olla vaikea löytää itseään oikeasti kiinnostavaa luettavaa. Miten tämä voi olla mahdollista? Kustantajat hehkuttavat somen voimaa, kirjakaupoissa on oma Booktok-pöytä ja somesuositut kirjailijat myyvät Suomessa useita tuhansia kappaleita kirjaa, joka ilman somen voimaa jäisi vajaan tuhannen kieppeille. (Kirjamyynnissä ei koskaan ole kyse pelkästä laadusta, vaan näkyvyydestä, löydettävyydestä, puhuttelevuudesta ja nykyään myös kirjailijan brändistä.)
Suositusalgoritmi nostaa näkyvyyden huippuunsa vain hyvin rajatulla kirjajoukolla, koska se on itseään ruokkiva ilmiö. Useimmat ihmiset varmasti suosittelevat hittikirjaa ihan vilpittömästi, mutta tietyn saturaatiopisteen jälkeen näkyvyyttä janoaville somekanaville tulee kannattavaksi nostaa kirjaa esille, vaikka sitä ei olisi lukenut tai ei jakaisi siitä muuta kuin kauniin kuvan.
Sosiaalisessa mediassa pointti on olla sosiaalinen. Osa joukkoa, heimoa. Tulla nähdyksi ja löydetyksi. Seuratuksi.
Tämä johtaa ilmiöön, jossa kirjailijat kuten Colleen Hoover, Sarah J. Maas ja Rebecca Yarros tukkivat kirjakanavat vuosikausiksi. Vuosikausiksi! Tuntuu, ettei mitään muuta enää olekaan kuin se kourallinen kirjailijoita, joita suositellaan uudelleen ja uudelleen.
Lopulta suositusalgoritmi vaikuttaa siihen, miten kirja näkyy kaupoissa ja kuinka kustantaja panostaa siihen markkinoinnissa. (Vanha kirjamyynnin viisaus kuuluu, että kylmää ei saa markkinoitua lämpimäksi, mutta lämpimän voi saada markkinoitua kuumaksi.) Se vaikuttaa siihen, kuinka paljon tulee kirjastovarauksia ja kuinka paljon kirjastot kirjaa hankkivat, sillä heidän on yritettävä vastata kysyntään, onhan kirjasto verovaroin tuettu palvelu.
Ja se johtaa siihen, että lukijoiden on yhä vaikeampaa koettaa haarukoida hittikirjasuositusten seasta ja alta sellaisia hiukan vähemmän tunnettuja, mutta taatusti aivan yhtä nautittavia ja hyviä teoksia, joista he saattaisivat pitää jopa enemmän kuin hittikirjoista. Onhan niin, että paatuneinkin lukutoukka tulee herkästi suositelleeksi sitä kirjaa, mikä ensimmäisenä tulee kielen päälle — ja mikäs muukaan se olisi kuin hittikirja, joka näkyy joka paikassa?
On lukukokemuksia, joita tulee varjella. Sellaisia, jotka haluaa pitää vain itsellään.
Sama kirja on yhdelle lukijalle yhden tähden, toiselle kolmen tähden ja kolmannelle viiden tähden kokemus. Lukeminen on subjektiivinen kokemus, jonka monet meistä siitä huolimatta tahtoisivat kipeästi jakaa. (Tosin jos on kuten minä, jotkin kirjat puhuttelevat niin syvästi ja intiimisti, että jakamisen sijaan vaikenen niistä visusti. Se on aika kamalaa kirjailijaminäni mielestä, mutta lukijaminä on asiassa ehdoton. On lukukokemuksia, joita tulee varjella. Sellaisia, jotka haluaa pitää vain itsellään.)
Kuulen jo puhinaa takarivistä. Mutta kun Booktok on parasta mitä kirjamyynnille on tapahtunut vuosikausiin! Eikö ole vain mahtavaa, että nuoret löytävät kirjojen ja lukemisen pariin edes jotakin kautta?
Onhan se hienoa. Pitää olla vain tyytyväinen ja kiitollinen, että meillä on suositusalgoritmi ja koukuttavat, masennusta aiheuttavat somealustat.
Sillä miten sitä muuten lukijat löytäisivät kirjojen luo?
Tosi hyviä pointteja. Seuraan Redditissä englanninkielistä fantasia-aiheista subredditiä, ja siellä joku säännöllisesti valittaa, että nykyään julkaistaan vaan romantasiaa eikä eeppistä fantasiaa. Kysehän on vain siitä, että ensimmäinen saa niin paljon näkyvyyttä, että tulee vaikutelma kuin se dominoisi fantasiatarjontaa ja olisi syrjäyttänyt muunlaiset kirjat. (Tuo Fantasy-subreddit on muuten tosi hyvä paikka löytää kirjavinkkejä algoritmien ulkopuolelta jos lukee englanniksi!)
Seuraan kyllä lähinnä ig:ssa muiden tilejä, mutta näköjään enimmäkseen kuitenkin lukemistani ohjaavat ystävällisten kirjastoihmisten esiin nostamat kirjat. Omassa kirjastossani on monenlaisia suosituksia: kuukauden aihe, lukijoiden suositukset, eri teemat, lukupiirin kuukauden kirja ja toki uutuudet aiheesta kuin aiheesta. On kivaa, että on bookstagram, jossa voi tykkäillä toisten lukemisia, mutta omaan lukemiseen se vaikuttaa yllättävän vähän.