Kirjoittamisen yksinäisyydestä
Kirjailijan pohtiva kurkistus yleiseen väittämään.
Usein kuulee sanottavan, että kirjoittaminen on yksinäistä puuhaa. Ja onhan se. Vai hetkinen, onko?
Kaikkien tiiviiden ohjenuorien, motivaatiolauseiden ja väittämien ongelma on, että niiden osuvuus riippuu rajauksesta, tulkinnasta ja vastaanottajan tilanteesta.
Jos kirjoittaja sattuu olemaan työn eristäytyneimmässä vaiheessa, väite kirjoittamisen yksinäisyydestä varmasti saa helpommin vastakaikua kuin kirjoittajalla, joka on juuri saanut kirjoittajapiiriltä palautteen ja muokkaa tekstiään toisten kommenttien pohjalta.
Asioilla yleensä on monta puolta. Niin tässäkin. Tutkitaanpa hieman tarkemmin.
Kirjoittaminen on yhteyden hakemista.
Aluksi on tietysti hyvä pohtia, mitä yksinäisyydellä tarkoitetaan. Jopa nautinnollista yksin olemista vai musertavaa yksinäisyyden kokemusta?
Kirjailijana kumpikin on minulle tuttu tunne.
Yksinäisyydellä voidaan tarkoittaa varsin neutraaliakin, toteavaa tilannetta: Kirjoittaja yksin valitsee, mistä ja miten kirjoittaa. Hän on luovan työnsä johtaja ja oman äänensä hallitsija. Hänen identiteettinsä, ideansa ja tapansa toteuttaa niitä ovat yksilöllisiä.
Ja tässä ollaan kirjoittajuuden ytimessä, yksin, yksilönä.
(Malttakaa hetkinen, nostan yhteisöllisyyden esiin myöhemmin.)
Ajattelen, että kirjoittamiseen kuuluu olennaisena osana erillisyys muista, mikä hyvinkin liittyy yksinäisyyden kokemukseen. Ajattelen myös, että kirjoittaminen on yhteyden hakemista. Se on pyyntö tulla kuulluksi ja nähdyksi jopa silloin, kun kirjoittaa päiväkirjaa. Se on äänen antamista itselleen.
Kirjoittamisen yksinäisyys sekä kirjailijan työn yksinäisyys myös limittyvät ja luovat omanlaisensa yhdistelmän, joka voi toisinaan olla raskas. Kun kirjoittamisesta tulee ammatti, sen luonne muuttuu monella tapaa. Mukaan tulee lisää ihmisiä, kuten kustantajia ja kustannustoimittajia, kriitikoita ja kollegoita — kaikki ammatillisessa kontekstissa. Kirjailija astuu rakenteisiin, jotka yhteiskunnassa hänelle ovat tarjolla, ja työväenluokkaisena kirjailijana voin sanoa, että ne rakenteet ovat hyvin erilaiset kuin mihin duunari on tottunut. Nekin voivat luoda yksinäisyyden kokemusta.
Pohjalla totuutena väijyy, että jokaisen kirjoittajan tilanne on erilainen, ja niin on kirjailijankin. Olemme yksilöitä erilaisine taustoineen ja voimavaroineen, tunteineen ja taitoineen. Tavoittelemme eri asioita, olemme erilaisissa elämänvaiheissa. Erillisyys synnyttää yksinäisyyden kokemusta.
Kirjoittamiseen liitettävä yksinäisyys ei ole joko tai. Ajattelen, että se on aaltoilevaa liikettä, tunnetta, joka läiskyy toisinaan voimakkaana, toisinaan hiipuu lähes uinuksiin.
Kirjoittaminen on ajattelemista, ja vaikka ajattelua voi tehdä toisten kanssa, siihen kuuluu myös vaihe, jolloin sitä on tehtävä yksin.
Kirjoittamisen yksinäisyyttä voisikin pohtia tarkemmin jaottelemalla sen erilaisiin kategorioihin, joiden sisällä sen voimakkuus vaihtelee ajan myötä.
yksilötason erillisyydestä kumpuava yksinäisyys
luovaan prosessiin kuuluvat yksinäiset vaiheet
ulkopuolisista tekijöistä syntyvä yksinäisyyden kokemus
Joskus käy niin, että näiden kaikkien osioiden yksinäisyyden potentiaali osuu päällekkäin ja pinoutuu aallonharjaksi. Kirjoittaja tuntee olonsa lähtökohtaisesti yksinäiseksi, hänen työnsä on yksinäisessä vaiheessa ja jokin ulkopuolinen seikka, kuten ammatillinen näkymättömyys tai eriävät näkökulmat kustantajan kanssa (tunne siitä, ettei tule ymmärretyksi) ilmenevät samaan aikaan.
Henkisesti tällainen yksinäisyyden kokemus voi olla musertavaa.
Kirjoittamiseen liitettävä yksinäisyys ei ole joko tai.
Entä se yhteisöllisyys sitten?
Jos jokin on painunut lähtemättömänä mieleeni viime vuosina lukemieni ihmisistä kertovien tietokirjojen ja sosiologien haastattelujen myötä, niin tämä: Ihminen on perustavanlaatuisella tavalla sosiaalinen laji. Me emme voi hyvin, jos joudumme olemaan yksin tai eristyksissä toisista.
Emme, vaikka moni ehkä kokee yksin olemisen enemmän positiivisena asiana kuin negatiivisena. Suomalaisilla kenties onkin erittäin hyvä yksin olemisen sietokyky kulttuuristamme johtuen. Toisaalta me olemme aika masentunut kansa, joka tilastojen mukaan kärsii lisääntyvästä yksinäisyydestä.
Pointtini on se, että ihminen on laumaeläin, emmekä me koskaan toimi täysin erillisenä muista. Se on fysiologisesti ja biologisesti mahdotonta.
Muun muassa tästä johtuen kirjoittaminen on myös sosiaalista toimintaa, johon liittyvät toiset ihmiset.
Ensimmäisenä on mainittava lukeminen. Harva kirjoittaja ei harrasta lainkaan lukemista. Ne kulkevat yleensä käsi kädessä. Me luemme, mitä joku toinen on kirjoittanut, mitä hän on ajatellut, mitä hän haluaa meille kertoa. Me opimme toisiltamme aivan kaiken aikaa. Opimme esimerkiksi, millainen on tarina ja joko tiedostaen tai tiedostamatta matkimme kirjoittamisen erilaisia malleja.
Toiseksi, hyväksi kirjoittajaksi kasvaminen vaatii kykyä ottaa vastaan palautetta, siis altistaa omat hengentuotoksensa muille, kuunnella toisten ajatuksia, punnita niitä ja käyttää oppimaansa taitojensa kehittämiseen. Vertaisryhmät ja kirjoittajapiirit ovat monien kohdalla merkittäviä yksinäisyyden lievittäjiä.
Ammattilaisena yhteisöllisyys ja kollegoiden välinen solidaarisuus on elintärkeää. Kukaan ei pärjää tällä alalla yksin, ja jos muuta väittää, on väärässä. Yksistään jokaisen julkaistun kirjan takana on lukuisia ihmisiä kuin lenkkejä ketjussa, menestyksestä puhumattakaan. Ne monen sivun mittaiset kiitokset joidenkin kirjan lopussa kertonevat jotakin siitä, miten yhteisöllinen ponnistus kirja lopulta on.
Kirjoittaminen voi siis tuntua yksinäiseltä ja aivan perustavista syistä, mutta ympärillä on silti kaiken aikaa yhteisö.
Yksinäisyyden paradoksihan on, että sitä voi aivan hyvin tuntea, vaikka olisi toisten keskellä.
Mä olen sen sijaan miettinyt viime aikoina instagrammaamisen yksinäisyyttä. Kuinka toivoo, että siellä olisi jotain keskustelua ja joku oikeasti lukisi mitä kirjoitan. Ja koska vaikuttaa, että ketään ei kiinnosta niin se lisää yksinäisyyden tunnetta. Kustannus vaiheessa kun palautetta tulee niin on varmaankin melkos selvää, että joku oikeasti lukee sun tekstiä ja on siitä ihan oikeasti kiinnostunut. Varmaan jo siinä kustannussopimusvaiheessa, kun kustantajat osoittavat haluavansa kirjan itselleen niin osoittaa, että jotakuta kiinnostaa. Sulla on käsittääkseni useita eri vaiheessa olevia projekteja kesken, niin se voi ehkä hieman tasata tuota. Joskaan ei sekään tarkoita, että jos jonkun tekstin kanssa on yhteisöllisessä vaiheessa etteikö samalla voisi olla jonkun toisen tekstin kanssa yksin.